Enpä tiedä mitä ihmettä sitä juttelisi...


Tänään mielessäni pyöri sekavia ajatuksia rakkaudesta ja kuolemasta.
 Ennekaikkea rakkaudesta. Sen olemuksesta, siitä omituisesta varmuudesta joka täyttää olemukseni silloin tällöin. Tuntuu että olisin jonkin suuren totuuden äärellä, näen sen ikäänkuin sumun läpi osaamatta sanoa mistä kuitenkaan on kysymys. Jotain on paljastumassa, se etsii muotoaan, muuttaen sitä vähän väliä niin etten saa siitä otetta.

Jotakin sentään olen alkanut ymmärtää. Kun olin nuorempi, en tosin kovin paljon nuorempi, vanhahan en todellakaan vielä ole, löysin sisällön elämään säännöistä ja asetuksista. Usko oli minulle lain noudattamsita, vaikken sitä edes huomannut. Luulin olevani täysin armon varasa mutta siltikin määritin itseni ja lähimmäiseni sen mukaan kuinka "hyvin" he elämänsä mielestäni elivät. Tämä on käsittääkseni edelleen monissa seurakunnissa aika yleinen kuvio. etenkin se toteentuu siinä että ihmisten arvo määritellään heidän "hyödyllisyytensä" mukaan. Joka ei sieluja pelasta, ei häneen ole tarpeen pitää yhteyttäkään.

Tämä oli vanha mallini ajatella asioita, joskin tiedostamaton vielä silloin.

Nyt,

En oikein tiedä. Joskus poden huonoa omaatuntoa siitä etten ole enää niinkuin ennen. Tiedän että se monien silmissä tekeem inusta eräänlaisen luopion. Olisihan helppo palata vanhaan varmuuteen, tietoon ja palavaan intoon. Kaikki olisi taas yksinkertaista ja selitettävissä. Mutta se mitä olen Jumalasta alkanut oppia, ei mahdu sääntörakennelmiin. Raamattu antaa meille hyviä ohjeita, mutta ne ohjeet eivät ole avain Jumalan luo. Jumala myös sanassaan vaikenee paljosta. Olen jotenkin alaknut tajuta että hyvä elämä ei ole siitä kiinni kuinak "hyviä" me olemme ulkoisessa elämässämme.

Olennaisemmaksi on alkanut muodostua rakkaus. Rakkaus jokaista elävää kohtaan. Siihen ainakin pyrin. Ainahan minä vihastun ja teen vääri, mutta tiedän sentään nyt mikä on minun omassatunnossani se oikea tapa toimia. Yksinkertaisesti vain rakastaa lähimmäistä. Rakkaus on ainoa asia jolla todella on elämässä merkitystä. Ilman sitä emme ole mitään. Rakkaus on se pieni kappale Jumalaa sielussamme, jos sen kiellämme, kiellämme itsemme ja meistä tulee petoja.

Uhraa itsesi
uuden ajan alttarille.

Tee työtä,
tuota,

uhraa harvat vapaahetkesi
hetken hekumaan
ja mielesi turruttaviin juomiin.

Juhli ja riemuitse kuin viimeistä päivää
kunnes lopulta turmiosi kohtaa sinut.

Me olemme kadottaneet sen.

Se poljettiin juoksuhautojen mutaan,
pörssin meluisille käytäville
joukkohatuijen ruumisläjiin.

Se unohtui
kun tajusimme että
itsekkyydellä saan kaiken
huijaamalla tulen rikkaaksi
riettailemalla tulemme kuuluisiksi.

Olemme menettäneet sen.

Sen pienen sentin sisältämme
sen jonka

Jumala sinne laittoi.

Harva enää tutkii sileuaan sen löytääkseen.
Harva tahtoo enää sitä tuntea
moni kieltää sitä koskaan olleenkaan

Rakkaus

Tyhjä sana vai koko universumi?

Tyhjentävää vastausta en osaa antaa sinulle,
ystäväni.
Mutta onko millään merkitystä ilman sitä?

Kun maailma kulkee ohitsemme helvettiin

sinä ja minä rakastamme

ja kun rakastamme

olemme kuolemattomia.